Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski

Mielikuvat menneistä ajoista ovat aina jotenkin vääristyneitä tai värittyneitä. Omiin muistoihin liittyy aina joku tunnelataus – kaihoisaa nostalgisointia tai inhonväristyksiä, jotka aiheuttavat ”ei koskaan enää” -tyyppisiä lupauksia. Muistojen loppuessa kaivetaan dokumentit esiin. Vanhat lehtileikkeet kellastuvat, vinyylit rahisevat ja valokuvista vääristyvät värit. Naarmut ja värivirheet tuovat liittävät mielikuviin ajan patinan, joka erottaa menneet ajat omaksi, usvaiseksi todellisuudekseen, jossa mikään ei ole aivan samanlaista, kuin nykyään. Mitä vanhempia aikoja tarkastellaan, sitä erilaisemmassa todellisuudessa liikumme. Kun kuvittelee itsensä 1970-lukulaiseen maailmaan, on kaikkialla jotenkin punavihreää – aivan kuin niissä valokuvissa ja kaitafilmeissä, jotka kertovat tuosta ajasta. Kun mennään ajassa kauemmas, katoavat värit kokonaan. Jos seikkailee päiväunissaan 1900-luvun alun Helsingissä, ei osaa kuvitella maisemia väreissä. Ihmiset puhuvat hassun tehostetusti kuin entisajan näyttelijät ja kävelevät hupaisan nopeasti. Sellaisen kuvitteleminen nykyihmisen rinnalle on hankalaa, mielikuva tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin tavatessaan vanhan ihmisen, joka on elänyt jo tuolloin, hänen toimintansa sopii täysin nykymaailmaan. Puhe, liike ja olemus eivät ole samanlaisia kuin mielikuvien menneisyydessä. Ja sanoohan järkikin, että eivät ihmiset varmasti ole oikeasti olleet ennen kävelleet kaupungilla säntäillen kuin sähköjänislauma. Teknologiset oikut ovat vääristäneet ainoat käytettävissä olevat visuaaliset todisteet epäluotettaviksi. Kiistattomista faktoista huolimatta on vaikeaa mieltää, että mennyt maailma on sitä samaa todellisuutta, jossa elämme itsekin.

Jokin aika sitten hätkähdin. Selailin Wikipedian artikkelia Turkmenistanista, ja sen liitteenä oli selkeä värikuva pellolla istuvasta maalaismiehestä. Pikavilkaisun perusteella kuvassa ei ollut mitään erikoista. Siispä ilmoitettu kuvausvuosi, 1915, aiheutti epäilyksiä painovirheestä tai huonosta vitsistä. Etsin kuitenkin käsiini lisätietoja, jotka paljastuivat hämmentäviksi. Tieto oli oikea, kuvalla oli todellakin ikää lähes sata vuotta. Silti sitä oli vaikea uskoa. Yleensähän tuon ajan valokuvissa ihmiset poseeraavat luonnottomina ja vakavina, väreistä ei ole tietoakaan ja harmaasävytkin ovat alkaneet kadota. Värikuvat ovat yleensä vähintään puoli vuosisataa nuorempia, ja silloinkin huonommilla väreillä. Miten ihmeessä on mahdollista, että joku on onnistunut ottamaan Keisarillisen Venäjän periferiassa hienon ja selkeän värikuvan ensimmäisen maailmansodan aattona?

Kyseisestä ihmeestä vastasi Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski. Kemiaa opiskellut valokuvaaja oli onnistunut kehittämään täysin poikkeuksellisen kuvaustekniikan. Mikä parasta, hänen aikomuksenaan oli käyttää sitä koululaisten opettamiseen. Käytännössä tämä johti siihen, että Prokudin-Gorski vietti kuusi vuotta valokuvaten laajan imperiumin kolkkia. Lopputulos on huikaiseva: 1 902 värivalokuvaa tsaarin valtakunnan viimeisiltä vuosilta. Mikä parasta, kaikki nämä valokuvat ovat nykyään nähtävissä internetissä – ja aivan ilmaiseksi. Uppoutuessani ensimmäistä kertaa näihin arkistoaarteisiin, olo oli hieman kuin Taru sormusten herrasta -elokuvia katsellessa. Koristeellisessa sinisessä juhlapuvussaan poseeraava Bukharan emiiri on suunnilleen yhtä kaukana nykyisen maailman menosta kuin tornissaan käsi palantirilla pönöttävä velho Saruman. Vastaavasti Pyhän Niluksen luostari näyttäytyy Prokudin-Gorskin valokuvaamana yhtä henkeäsalpaavan kauniina ja epätodellisena kuin elokuvien valkoisena hohtava Minas Tirithin kaupunki. Tsaarilliset maisemat ovat kuitenkin olleet täyttä todellisuutta, vaikka monet kokoelman valokuvista kelpaisivatkin mainiosti fantasiakirjallisuuden kuvitukseksi.

Suomalainen ei tunnetusti usko, ennen kuin näkee. Siispä sanon enää kolme sanaa: menkää ja katsokaa!


The Empire That Was Russia - valikoituja valokuvia kokoelmasta
Kaikki Prokudin-Gorskin valokuvat (hakukone, sivusto venäjäksi ja osittain englanniksi)
Wikipedian artikkeli (englanniksi)
Kokoelman haltijan, Yhdysvaltain kongressin kirjaston, sivu aiheesta

Nörttien kosto

Kukapa ei olisi ala-asteikäisenä lukenut tohkeissaan salapoliisitarinoita? Ainakin omaan lapsuuteeni kuuluivat tietyssä vaiheessa olennaisesti mm. Viisikko-kirjat ja muut vastaavat, joiden nimet olen jo unohtanut. Muistan myös luokan tyttöjen kahlanneen Neiti Etsivä -sarjan opukset läpi sellaisella vauhdilla, että innokkaimpien sivut lähes savusivat. Lukusuosikit saattoivat vaihdella lukijan omien mieltymysten mukaan, mutta kaikille oli yhteistä se, että kirjassa nokkela nuori etsivänalku haistaa jotain epäilyttävää, tutkii asiaa ja jännityksen tiivistyessä joutuu lopulta sopivankokoiseen vaaraankin – ja lopussa tietenkin kaikki päättyy hyvin ja tarinan konna saa ansionsa mukaan. Rötösherrojen päädyttyä telkien taakse sankaria tai sankarijoukkoa tietenkin kiiteltiin kovasti, mutta usein myös varoiteltiin auktoriteettien toimesta, että vaaralliset nuuskimiset kannattaisi jättää aikuisten huoleksi. Tosielämässä näin tapahtuikin, suuresta innostuksesta huolimatta. Ahmittujen niteitten vaikutus näkyi toki leikeissä, mutta ainakaan niillä töölöläisillä kivipihoilla, joilla itse pyörin, ei suureksi harmiksemme koskaan nähty vilaustakaan mistään sellaisesta, joka olisi voinut johtaa ihan oikeille jäljille. Lisäksi romaanien pikkuneroilla oli aina joku ihmeellinen tietolähde, joka johti arvokkaiden tietojen äärelle – esimerkiksi joku ystävällinen poliisimies. Sellaisista saatoimme vain haaveilla, joten tyydyimme ainoastaan vannomaan, että ”sitten isona minäkin...”

Vähän vanhempana ajatus salapoliisihommista tuntuikin jo naurettavalta, eikä kukaan uskonut olevansa yleishyödyllisen urkinnan kanssa enää missään tekemisissä. Vaan eipä ollut silloin internetiäkään, ainakaan nykyisessä mittakaavassa. Toisin kuin romaanihenkilöt, jotka saivat tietonsa jotenkin ihmeellisesti yhdistelemällä innokkuutta, onnekkuutta ja himpun verran fiktion suomaa mahdottomuuttakin, nykyään tarvitsee lähinnä surffata Googleen. Mutta, eipä aikuinen ihminen jouda salapoliisia enää leikkimään, eikä moinen oikeastaan kiinnostakaan... eihän? Niinhän sitä luulisi, mutta nyt on osoitettu, että tilaisuus tekee mestarietsivän.

Eilen nimittäin sattui vastaan linkki, joka johti MuroBBS-keskustelupalstalle. Joku oli löytänyt netistä epäilyttävän hillo.fi -sivuston, jolla vähintäänkin toiveikkaasti yritettiin saada lukija lähettämään sivuston ylläpitäjälle 300 euroa. Vastineeksi luvattiin toimittaa postitse 100 euroa ja mystinen rikastumisen salaisuus. Vastaavia huijausyrityksiä on internet täynnä, mutta palstalla joku Enid Blytoninsa lukenut innostui, ja ryhtyi selvittelemään asian taustoja. Lukuisat muutkin innostuivat, ja huijauksen takaa paljastui nopeasti lisää huijauksia. Väärällä nimellä äkkirikastumissivustolla esiintyneen yrittäjän bisneksiksi paljastui esimerkiksi useita hyväntekeväisyysyrityksiä, jotka ovat kaikesta päätellen tuottaneet hyvää ainoastaan omistajilleen. Aktiivisen internet-yhteisön ansiosta aluksi epätoivoiselta huijarilta vaikuttanut ”liikemies” alkoikin vaikuttaa järjestelmällisemmältä hämäräveikolta.

Viisikkomaista tarinan kaarta noudatellen itse konna astui seuraavaksi kuvaan, ja ilmaisi selvän hermostumisensa toimintaan. Kertomusten perusteella varsin pian paljastusten jälkeen innokkaimpia kävivät kotiovella asti hillitsemässä ns. ”vanhan liiton miehet”, olipa pääpirun itsensä mukaan joku tämän seurauksena pillahtanut itkuunkin. Tallinnalaiskarjuilla pelottelu puri, ja monet poistivat tämän seuraksena viestinsä palstalta. Moinen toiminta herätti kuitenkin sen verran laajasti huomiota, että episodi sai yhä enemmän seuraajia. Salapoliisitoiminta ei siis uhitteluista huolimatta laantunut tippaakaan, ja lopulta joku löysi Helsingin sanomien uutisarkistosta tietoja jutun pääpirun yli viidentoista vuoden takaisista talousrikoksista. Alun hölmö huijari paljastui pitkän linjan venkulaksi – viikossa! Mitähän Blyton ja kumppanit tuumaisivat moisesta?

Mitään ei ole tietysti vielä lopullisesti todistettu eikä tuomioita jaettu – ja se onkin jätettävä ammatti-ihmisten hoidettavaksi. Se nyt kuitenkin vähintään voidaan sanoa, että episodin seuraaminen on ollut mielenkiintoista. Maallikon on vaikea sanoa, miten paljon lopulta on paljastettu, ja miten rikollisista toimista on kyse. Viranomaistahot eivät ole kommentoineet tapausta julkisuudessa mitenkään, joten jokainen tehkööt itse omat päätelmänsä siitä, minkä luokan liikemiehen jälkiä tässä on selvitelty, ja kuinka tarpeellista tai hyväksyttävää tällainen toiminta on. Se kuitenkin tiedetään, että internetistä on jo aiemmin ollut hyötyä rikosten selvittämisessä. Esimerkistä käy tuore tapaus, jossa vartija pahoinpiteli ”asiakkaansa” metroasemalla ja todistusaineisto löytyi YouTube-palvelusta. Tämän tapauksen kohdalla kaikki on kuitenkin toistaiseksi vielä pelkkää spekulointia. Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tarina, joka toistaiseksi on ollut kuin suoraan romaanista, jatkuu.



Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Blogi aiheesta
Yksityiskohtainen yhteenveto tapahtumista MuroBBS:n palstalla
Alkuperäinen viestiketju
Keskustelu jatkuu

Em. sivustoja on käytetty lähdemateriaalina kirjoituksessa.

Won't Get Fooled Again

Juuri äskettäin, lounasaikaan, satuin liikuskelemaan kaupungilla. Allekirjoitettuani juuri työsopimuksen päätin, että olosuhteet sallivat ruokailun jossain muualla kuin kotona. Antauduin tajunnanvirran vietäväksi valitessani lounaspaikkaa, huonoin seurauksin. City-käytävässä törmäsin houkuttelevaan kylttiin: kiinalainen ravintola mainosti buffet-lounasta huokeaan kahdeksan euron hintaan, sisältäen useita lämpimiä ruokalajeja, virvokkeet ja kahvin. Ravintolassa näytti vielä olevan vilkastakin – sisään siis ja pötyä pöytään.
En voi käsittää, mikseivät hälytyskellot soineet silloin, kun niiden olisi pitänyt. Buffet-pöydät kun ovat lähes kaikkialla maailmassa samanlaisia; pahaa-aavistamaton asiakas houkutellaan ansaan lupaamalla hintaan nähden suuri valikoima. Toisin sanoen luvataan paljon hyvää halvalla – eli jotain sellaista, mitä ei ole olemassakaan. Konseptin suoltamissa lupauksissa on ilmaa suunnilleen yhtä paljon kuin TV-shopin mainoksissa. Muutamalla kympillä ei saa laitetta, joka suurentaa lihaksia katsoessasi sohvalla Kauniita ja rohkeita, eikä kahdeksalla eurolla pääse nauttimaan kiinalaisen keittiön parhaimmistosta. Tätä en kuitenkaan hötkyillessäni tajunnut, kuten varmasti olettekin jo arvanneet.
Sinisilmäinen visiittini päättyi kulinaristiseen pakkolaskuun, jonka suoritettuani saatoin vain ihailla kasvot mudassa henkilökunnan mielikuvituksen paraatimarssia. Tarjolla olleiden ruokalajien kuvaukset kun sisälsivät laatusanoja ja muita määritteitä, joita itse pöperöistä ei välttämättä osaisi kuvitella esiin edes vilkkain kolmevuotias. Ensimmäisenä maistamani ”naudanlihaa ja vihanneksia valkosipulikastikkeessa (tulinen)” sisälsi, myönnettäköön, kyllä mainittuja naudanlihaa ja vihanneksia, mutta valkosipulin annostelu sai pohtimaan, josko kokkiveistä heiluttaa vampyyrikunnan edustaja. Tulisuusvertailussa keitos veti vertoja lähinnä raa'alle pakastekalkkunalle. Vierestä löytynyt ”naudanlihaa ja kiinalaisia sieniä” antoi ensin aihetta epäilyksille maistuessaan täsmälleen samalta, mutta pitkällisten etsintöjen jälkeen onnistuin todella löytämään seasta puolikkaan siitakesienen – eri ruokalaji, selvähän se. Ja löytyipä valikoimasta se kaikkien suomalaisten kiinalaisravintoloiden suurin antikliimaksikin, nimittäin kanaa mustapippurikastikkeessa. No, se sentään maistui siltä, miltä sen odottaakin maistuvan, mutta valitettavasti tätä ei voi laskea positiivisten asioiden joukkoon. Yleisesti ottaen oli ihme, että joku tässä asetelmassa maistui edes joltain, sillä lähes kaikki muu oli ilmeisesti jätetty maustamatta kokonaan.
Vapaan markkinatalouden sananlasku kuitenkin sanoo, että ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Sanonnan perusteella hulluus on huolestuttavan yleistä, sillä asiakkaita riitti. Laaduttomaan lounasruokailuun sortuminen ei liene mielenvikaisuuden vakavimpia ilmentymiä, mutta pakko on silti todeta: älkää hyvät ihmiset. Tai kuten Jim Pembroke riimitteli: ”Don't get bitten by the hand that feeds you.”
Epämääräisiin houkutuksiin on inhottavan helppo haksahtaa. Ei auta kuin poistua nurkkaan häpeämään. Matkalla hymisen The Whota:

”I'll get on my knees and pray
We don't get fooled again”

Kaikkia keinoja käyttäen

Pidän valtavasti musiikin kuuntelusta. Yleensä ollessani kotona minulla on aina joku levy soimassa, ja jos ei ole, usein päässäni soi joku biisi. Saatan myöhästyä sopimistani tapaamisista, jos kuunteluhimo iskee väärään aikaan. Levykokoelmastani löytyy musiikkia lähes jokaiseen vuoden- ja vuorokaudenaikaan sekä useimpiin mielentiloihin. Humaltuessani intoudun lähes poikkeuksetta höpöttämään kanssaihmisille senhetkisistä suosikeistani, kiinnosti heitä tai ei. Olen siis ehdottomasti musiikin suurkuluttaja. Niinpä päätin kesällä, saatuani lomarahat, hankkia mp3-soittimen. Tarkemmin sanottuna iPodin, jonka kovalevylle mahtuu vuorokausikaupalla musiikkia. Niinpä voin tätä nykyä halutessani kuljettaa suurta osaa levyhyllystäni aina mukana ja teoriassa etsiä sieltä minkä tahansa kappaleen kuultavaksi koska tahansa, jos äkillinen mieliteko iskee.

Digitaalisen musiikkisoittimen lisäksi omistan myös jonkunmoisen läjän vinyylilevyjä. En voi kiistää, etteikö niiden kuuntelu olisi tunnetasolla ehdottomasti verraton kokemus. Pienen muovilevyn sujauttaminen näppärään digitaalisoittimeen tai haluamansa kappaleen valitseminen kämmeneen mahtuvan laitteen näytöltä tuottaa kyllä ilmoille hienoa musiikkia siinä missä tämä perinteisempikin keino, mutta niistä puuttuu vinyylilevyn viehättävä orgaanisuus. Ero on kuin puu- ja elementtitalolla. Vanhan rintamamiestalon vienosti natiseva lattia ja vinyylilevyn soinnin aloittava mieto rahina vertautuvat toisiinsa erittäin hyvin – molemmissa on ajan patinan mukanaan tuomaa lievää romanttisuutta. Vinyyli on CD-levyyn verrattuna muutakin kuin tallennusväline, se on esteettinen elementti, joka kelpaa vaikka sisustamiseen. Omassa levyhyllyssäni vinyylit elävät rauhaisaa yhteiseloa uusimman digitaalitekniikan kanssa, päällekkäisillä hyllyillä.

Valitettavasti tällainen ei monien mielestä tule kuuloonkaan. Internetin musiikkikeskusteluja seuratessani olen saanut huomata, että vannoutuneemmat vinyylin ystävät suhtautuvat moderniin teknologiaan lähinnä vihamielisesti. Mp3-soittimet tuomitaan yksimielisesti teinien moderniksi humpuukiksi, jolla ei ole mitään tekemistä oikean musiikinkuuntelun kanssa. Seuraava hengenveto huokaillaan ulos voivotellen, kuinka oikeiden levyjen kuuntelijoita ei ole kohta enää olemassakaan, vaan kohta musiikkia saa kuultavaksi ainoastaan imuroimalla sen netistä. Puheissaan formaattipuritanistit vertauttavat itsensä uhanalaisiin eläimiin, ja antavat ymmärtää suorittavansa jo kuolonmarssiaan matkatessaan vielä kerran vaihtamaan vinyylisoittimensa hihnaa, kun “ei kai niitäkään tällaisina aikoina enää kohta mistään saa.”

Tällaisia puheita on vaikea ymmärtää, varsinkin kun harmittelijat lienevät samaa sukupolvea, joka on aikoinaan hankkinut tämän maan ensimmäiset Walkmanit ja kuunnellut C-kasetille radiosta nauhoitettua Pelle Miljoonaa. Ilme kasvoilla on tuskin tuolloin ollut kovinkaan murheellinen. Jostain syystä kannettava musiikkisoitin on 20 vuodessa muuttunut ilonaiheesta uhkakuvaksi. Niin, tosiaan – mielestäni vinyylisoittimet eivät edes ole vertailukelpoisia iPodien sun muiden kanssa. Piruja seinille maalailevilta pessimisteiltä on kokonaan päässyt unohtumaan, että siinä missä levysoitin kuuluu kotiin ja musahuoneeseen, ovat kannettavat soittimet olemassa nimenomaan siksi, että musiikkia voisi kuunnella muuallakin kuin kotona! On aikamoista liioittelua pitää uhkakuvana jotain sellaista, joka ei edes ole mikään kilpailija. Olisivatkohan nämä epäileväiset ihmiset aikoinaan vastustaneet säilykkeiden myyntiä peläten tuoreen ruoan katoavan kaupoista?

Noh, sukupolvilla on toisaalta ollut kautta aikain tapana heristellä nyrkkiä toisilleen, järkiperusteet unohtaen. Sanailu lienee selitettävissä osittain tällä ilmiöllä. Toisaalta jotkut ovat paheksuneet modernia teknologiaa em. syiden lisäksi myös sillä, että musiikki ei kuulosta niistä kuunneltuna samalta. No, ei tietenkään, onhan käytössä hyvien kaiuttimien sijaan pienet nappikuulokkeet ja niin edelleen, mutta mielestäni ruuhkametrossa istuskelu on siitä huolimatta hyvän musiikin kanssa huomattavasti rattoisampaa. Ei äänenlaatu kuitenkaan niin radikaalisti eroa kotistereoiden sulosoinnuista, että hienot sävelet menisivät jotenkin pilalle.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella ryhtyä minkäänlaiseksi digitaalisoitinteollisuuden myynninedistäjäksi enkä yritä käännyttää ketään muuttamaan tapojaan. Jokaisella olkoon edelleenkin täysi oikeus nauttia musiikista haluamallaan tavalla. Halusinpa vain kertoa, että vanhan ja uuden teknologian rauhanomainen rinnakkaiselo ei ole utopiaa, ja että mp3-soittimen omistaminen ei sittenkään ole välttämättä merkki pilaantuneesta sielusta.

Joulun ihmeitä

Jouluaatto lähestyy jälleen. Se tekee niin joka vuosi, ja aina täsmälleen samalla aikataululla, joka on tässä maailmassa siitä harvinainen, että siihen voi luottaa – myöhästymisen mahdollisuutta ei ole. Silti havahduin taas kerran yllättymään, että tuo kyseinen päivämäärä onkin keskuudessamme todella pian. Ehkäpä se johtuu siitä, että joulunviettoon otetaan vuosi vuodelta yhä räikeämpiä varaslähtöjä. Kauppakeskusten käytävät raikaavat joululauluista jo lokakuussa, ja pikkujoulusesonki tuntuu alkavan pahimmillaan heti, kunhan myöhäisimmätkin kesälomanviettäjät ovat palanneet takaisin sorvinsa ääreen. Itse olen kuitenkin tässä asiassa sen verran konservatiivinen, että säästän joulunvieton kaikkine siihen liittyvine oheistoimintoineen siihen ihan oikeaan jouluun, enkä pääse kovinkaan tonttuisaan tunnelmaan puiden vielä varistellessa lehtiään. Siispä kaiken tämän ennenaikaisen vouhkaamisen pyrkii suodattamaan mielestään olemalla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Katkaistuaan diplomaattisuhteet joulutoimintoihin pääsee joulun oikea saapuminen näemmä yllättämään.

Suuri osa varaslähtöhössötyksestä ei juuri pääse elämääni vaikuttamaan. En koe kovinkaan suurta tarvetta täyttää pukinkonttia syyskuussa, lähipiirissäni ei laulella joululauluja Aleksis Kiven päivänä, eikä pikkujoulussakaan tule juuri ravattua. Tänä vuonna ennenaikaisuus yllätti kuitenkin ruokapöydässä. Äiti kutsui kylään itsenäisyyspäivänä, ja ilmoitti tarjoavansa pikkujouluruokaa. Oletin pöydästä löytyvän jonkinlaista cocktailkutsutyyppistä naposteltavaa perunasalaatteineen ja lihapullineen, rinnastuuhan pikkujoulu muutenkin enemmänkin vappuun ja uuteenvuoteen kuin itse jouluun. Yllätyin, kun tarjolla olikin ihan oikeaa jouluruokaa: rosollia, kalkkunaa, laatikoita, joulukaloja ja niin edelleen. Protestoin, minkä ilmaisen aterian syönniltäni kehtasin. Mieleeni hiipivät välipäivien masentuneet huokaukset, kun samoja ruokia on maisteltu jo monta päivää, mutta jääkaappi tarjoilee edelleen vain aattoillan menyytä. Toisin sanoen: jouluruokia saa joka tapauksessa syödä kyllästymiseen asti, joten miksi vielä pahentaa tilannetta? Sitäpaitsi kaikki nämä herkut maistuvat muutenkin oikealta ainoastaan oikeana hetkenä.

Ihmetystä aiheutti myös eräs tuttuni ilmoittamalla pohtineensa, millainen mahtaa olla ateistin joulu. Itse en kuulu kirkkoon, kuten ei suurin osa sukulaisistanikaan. Siitä huolimatta olen viettänyt ihan oikean tuntuista joulua joka vuosi. Omasta mielestäni joulunviettotapamme ovat olleet vieläpä hyvin perinteisiä. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että jotain ihmetyttäisi, miten voin viettää joulua. Toisaalta ymmärrän kyllä ihmettelyn, jos on koko ikänsä elänyt liittäen joulun ensisijaisesti uskonnollisiin tapahtumiin. Meillä joulu on “vain” rauhallinen juhla, jolloin muistetaan sukulaisia ja ystäviä, syödään hyvin, vietetään aikaa keskenämme ja pidetään pieni paussi arjesta. Henkinen puoli on tärkeässä osassa siitä huolimatta, että hengellisyys jää sivummalle. Suurin ero tavanomaiseen tapakristittyjen jouluun lienee se, että emme käy kirkossa.

Loppukevennykseksi palattakoon vielä joulupöydän antimiin. Perinteinen angloamerikkalainen jouluherkku, kalkkuna, on jo jonkun aikaa tehnyt tuloaan suomalaisiin joulupöytiin täkäläisen suurherkun, kinkun, rinnalle. Kun tämä tapahtui meidän joulupöydässämme, olin mielissäni, sillä en varsinkaan tuolloin ollut kovinkaan suuri kinkun ystävä. Olin hieman vähemmän mielissäni, kun sarjakuvista ja filmeistä tutun herkullisen näköisen kokonaisen uunissa paistetun linnun sijaan pöytään ilmestyikin huomattavasti koruttomamman näköinen kalkkunarulla. Ymmärsin kuitenkin tämän, sillä suuremmalle paistille ei seurueessamme olisi riittänyt syöjiä. Vielä vähemmän olin, ja olen edelleen, mielissäni siitä, että tarjottava kalkkuna onkin kylmää! Muutama joulu meni totutteluyritysten parissa, mutta lopulta luovutin, ja nykyään joko kieltäydyn ko. herkusta kohteliaasti tai yritän huomaamattomasti käyttää omia viipaleitani mikrossa. Aivan ensimmäinen maistamani kalkkunanpala nimittäin oli lämmintä, ja sellaiseen makuelämykseen palaisin mielelläni. Olen myös antanut itselleni ymmärtää, että kalkkunaperinteen kotimaissa ko. siivekäs syötetään herkuttelijoille uuninlämpöisenä. Ilmeisesti voimakas kinkkuperinne on vaikuttanut siihen, että meillä ei toistaiseksi toimita näin. Jotain tästä tilanteesta kertoo se, että englanninkielinen ilmaisu “cold turkey” viittaa hirvittäviin vieroitusoireisiin – ilmaisun keksijän mielestä kylmä kalkkuna ei siis todellakaan ole herkullista, ja olen itse jokseenkin samaa mieltä.

Lämpimämpiä kalkkunoita odotellessa lienee viisainta toivottaa kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua – onhan kirjoitustahtini ollut sen verran verkkainen, että uutta tekstiä ei välttämättä tämän vuoden puolella enää synny.

Kansanviisautta

Lääkärit ovat yleisen käsityksen mukaan ammattikunta, joka ei puhu asiakkaansa kanssa samaa kieltä. Potilas kuulee uutiset rimpsuina, joissa monimutkaisillaan ainoastaan sidesanat ovat suomeksi, loppu kerrotaan sujuvasti latinaksi. Selväsanaista versiota ei toimiteta ilman erillistä pyyntöä. Samoin TV:n sairaalasarjat tuntuvat hankkivan ison osan uskottavuudestaan palkkaamalla käsikirjoittajan avuksi lääketiedettä opiskelleen konsultin, joka opettaa tekijöille erilaisten sairauksien piirteiden lisäksi ennen kaikkea mahdollisimman vaikeaa terminologiaa. Teksti on niin monimutkaista, että yleisö ei erottaisi, vaikka sen korvaisi kaupallisella japanilla.

Omien kokemuksieni mukaan on kuitenkin olemassa myös ainakin yksi ymmärrettävä termi, jota lääkäritkin suostuvat käyttämään kiertelemättä: viisaudenhammas sopii valkotakinkin suuhun. Erikoista on, että tämä termi, jos mikä, on rahvaan suusta lähtöisin. Ainakaan omiin korviini ei ole kantautunut tietoa hampaiden puhkeamisen vaikutuksesta aivotoimintaan. Syyt lienevät toisaalla: kyseessä ei nimittäin olekaan aivan mikä tahansa sokeripalan kokoinen luunkappale leukaperissä. Jo pelkkä viisaudenhampaan mainitseminen ääneen vakavoittaa tunnelmaa huomattavasti. Vaikutusvaltaisempia ruumiinosia lienevät ainoastaan sukupuolielimet. Viisaudenhammasta pelätään ja kunnioitetaan – jos purukalusto olisi ihmisten muodostama yhteisö, viisaudenhampaat olisivat vanhoja, viisaita ja ankaria parrakkaita herroja, joiden sanomisia ei sovi kyseenalaistaa. Siksipä sellaisen poistaminen onkin kuin Väinämöisen häätö Kalevalasta – poikkeuksellista ponnistelua vaativa toimi, josta jää jälkikaikuna ilmoille tietoisuus siitä, että viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu. Neljänä kappaleena ilmestyvä kiusa ei poistu kertarysäyksellä, ja oireettomanakin se on kuin nukkuva tulivuori – et voi koskaan olla täysin varma siitä, etteikö kiukuttelu vielä jonain päivänä ala.

Enää pitäisi vain tietää, mistä tämä kaikki johtuu. Minulta näet poistettiin viisaudenhammas jokin aika sitten. Reikiintyminen tuntui aivan tavalliselta reikiintymiseltä – ikävältä toki, muttei poikkeuksellisen ikävältä. Hampaan poisto oli aivan samanlainen kuin muidenkin hampaiden poistot, samoin jälkioireet. Koko operaatioon meni alle kymmenen minuuttia, enkä joutunut kohtaamaan kipuam väkivaltaista pihtiotetta enkä muitakaan kauhutarinoiden vakioväritteittä.

Kauhutarinoilta en toki välttynyt. Kun kerroin tulevasta operaatiosta, minulle tarjoiltiin auliisti kertomusten koko skaala kummisedän leukaluumurtumasta enon kymmenen päivän syömiskyvyttömyyteen. Tarinoita yhdisti epämiellyttävien, yksityiskohtaisesti kuvailtujen hammaslääketieteellisten metodien ja niistä seuranneiden komplikaatioiden lisäksi se piirre, että yksikään niistä ei ollut sattunut kertojalle itselleen. Kohteena oli aina joku tuttu, yleensä vielä sopivan etäinen, ja kertaakaan ei kukaan, jonka tuntisin henkilökohtaisesti. Alkaa siis vahvasti haiskahtaa siltä, että viisaudenhampaiden kova maine on kansan ansiota, ei hampaiden itsensä luomaa.

Vastaavia tarinoita kerrottiin ala-asteella. Kouluterveydenhoitajan huoneen lähellä kylmäsi. Kuraattorilla ei ollut kukaan käynyt, mutta kyseessä oli varman tiedon mukaan jonkun sortin hullu ilkiö, jonka toimenkuvaan kuuluu kurittaminen. Ja jos koululääkäri sattui olemaan paikalla, meni koko laitos paniikkiin. Kun herra tohtori ilmestyi samaan aikaan ruokalaan, kaikki menivät istumaan pois hänen lähettyviltään. Aluksi kyseessä oli jonkinlainen mengelemäinen, hullun tiedemiehen kaltainen hahmo, myöhemmin likainen pedofiili, joka hipelöi tyttöjen tissejä ja on kiinnostunut gynekologisista tutkimuksista. Legendaarisin oli kuudennen luokan terveystarkastus. Siellä pitäisi riisua housut, kalsaritkin, ja sen jälkeen lääkäri työntäisi jääkylmän lusikan kiveksiin. Ja jos silloin ei seiso, on loppuelämänsä impotentti. Lisämotivaatiota tähän operaatioon lääkäri sai ilmiselvästä homoseksuaalisuudestaan. Ja niin edelleen. Lusikkatesti osoittautui yhtä yleiseksi kuin seitsemäntuntinen juurileikkaus hammaslääkärissä ilman puudutusta. Tehty kaikille, mutta ei nyt just onneks kyllä mulle, tais käydä hyvä tuuri.

Aikuistuessaan ihminen viisastuu juuri ja juuri riittävästi, jotta perversseillä lääkärisedillä pelottelu ei enää onnistu. Mutta kun viisaudenhammas poistetaan, astuvat suurennellut kauhutarinat vielä kerran estradille. Ja oikeastaan, miksi ei – kerrotaanhan kummitusjuttujakin. Se, joka väittää suullisen tarinanlevittämisen aikojen päättyneen runonlaulajien katoamiseen, on näiden havaintojeni perusteella väärässä. Olkoonkin, etteivät jättimäiset hammaspihdit ja vääntyneet juuret oikein vedä vertoja vaurautta tyhjästä jauhavalle ihmekoneelle tai leukaluukanteleelle.
Kansan levittämää legendaa, yhtä kaikki. Todellisuudessa viisaudenhampaan poisto on aivan tavallinen toimenpide, jota ei tarvitse lainkaan jännittää – asia loppuunkäsitelty. Älkää kertoko kenellekään siitä, kuinka mielialani vakavoituu kaikesta huolimatta heti, kun ajattelen mahdollisia tulevia poisto-operaatioita.

Ensimmäinen selitys

En tiedä, mitä sanoisin.

Kun ensimmäisen kerran mieleeni juolahti alkaa julkaista omia tekstejäni internetissä, ei tällaisen blogin konsepti ollut vielä lainkaan yleinen tai tunnettu. Siitä on siis vierähtänyt jo jonkinmoinen tovi. Aikaa meni, ja yhtäkkiä huomasin yhden jos toisenkin tarjoilevan omia ajatuksiaan muiden luettaviksi. Siitä on ehkä puolisen vuotta, kun jälleen kerran niinsanotusti päätin, että minunkin pitäisi liittyä tähän joukkoon. Asia jäi, ei kovin yllättäen, hautumaan. Noin kuukausi sitten sain pienen viitseliäisyyden puuskan ja laitoin alulle tämän sivuston. Tekstejä ei vain edelleenkään kuulunut. Ei edes luonnoksia, ei parin rivin pituisia muistiinpanoja ruutupaperille, ei hyviä otsikkoehdotelmia, ei kerta kaikkiaan mitään konkreettista. Ideoita kyllä on ollut. Inspiraatio on iskenyt kauppareissulla, suihkussa, pikkutunneilla valojen jo sammuttua ja vastaavissa tilanteissa, ja joka kerta lopputulos on ollut sama: tämä on hyvä aihe, tästä minä kirjoitan – mutta en kuitenkaan juuri tällä hetkellä. Lopulta nämä hyvät ideat ovat kasautuneet muodostaen sellaisen ajatusten kaatopaikan, josta on vaikea enää tonkia esiin mitään käyttökelpoista. Jäljellä on ainoastaan koko laiskanpulskean prosessin liikkeellepaneva ajatus: jotain pitää kirjoittaa.

Tässä vaiheessa sopiikin siis kysyä, miksi ihmeessä. Sillä välillä kun minä olen jahkaillut, maailma on tarttunut toimeen, ja se on johtanut tilanteeseen, jossa en yllättyisi, vaikka saisin tietää alakerran tädin raapustavan verkkoon säännöllisiä koiranulkoiluttamisraportteja tai jotain muuta yhtä mielenkiinnotonta. Yhä useammat pitävät netissä omaa pientä ajatushautomoaan sillä seurauksella, että palvelimet täyttyvät makulatuurasta, joka ei kiinnosta ketään. Miksi siis vielä minunkin pitäisi liittyä tähän joukkoon, joka on entuudestaan jo aivan riittävän laaja? Tiedän muutamia, jotka saattaisivat hyvinkin leimata koko touhun pelkäksi muoti-ilmiön seuraamiseksi. Pelkkä kirjoittamisen tarve tarjoaisi ehkä jonkinlaisen alibin, mutta se on valitettavasti pitävyydessään samaa luokkaa kuin venäläiseltä ostoskanavalta tilattu ikkunantiiviste. Blogien maakuntasarja muodostuu juuri sellaisista kirjoituksista, jotka ovat olemassa ainoastaan siksi, että niiden kirjoittajalla on tarve kirjoittaa. Yksinään se on kovin vähän. Minun ongelmani on tällä hetkellä suuri riski päätyä tähän samaan haukotuttavien jaaritusten harmaaseen sarjaan. En pidä sitä kuitenkaan niin pahana asiana, ettenkö kokeilisi, mitä tapahtuu, kun tuo ajatuksiaan julki tässä muodossa.

Selitys - mitä se käytännössä tarkoittaa? Vakavimmillaan selitys on yksi vastaus tai näkökulma johonkin tärkeään kysymykseen. Jostain syystä minulla on suurehko tarve selittää asioita jatkuvasti. Silloin, kun ei ole muuta tekemistä, on kiehtovaa pohtia syitä erilaisten ilmiöiden ja tapahtumien taustalla. Hieman vähemmän mieluista selittäminen on silloin, kun joutuu selittämään omaa elämäänsä. Joskus omia näkemyksiään ja valintojaan saa selittää kyllästymiseen asti. Myös silloin puhutaan selityksestä, kun vastaus ei tyydytä. Esimerkiksi urheilijoiden haastatteluissa antamat vastaukset muuttuvat selityksiksi ainoastaan silloin, kun suoritus on mennyt penkin alle. Tällöinkin asiaan suhtaudutaan yleensä melko vakavasti. Huomattavasti kevyempi selitys on sellainen, joka sepitetään kantakapakan nurkkapöydässä muutaman tuopin jälkeen. Jossain näiden kaikkien erityyppisten selitysten joukossa lienee tämän blogin tulevaisuus – ellen sitten päädy kirjoittamaan haukotuttavia tarinoita omista arkisista puuhasteluistani, kunnes parin kuukauden jälkeen suljen koko sivuston kaikessa hiljaisuudessa. Aika näyttää.