Lääkärit ovat yleisen käsityksen mukaan ammattikunta, joka ei puhu asiakkaansa kanssa samaa kieltä. Potilas kuulee uutiset rimpsuina, joissa monimutkaisillaan ainoastaan sidesanat ovat suomeksi, loppu kerrotaan sujuvasti latinaksi. Selväsanaista versiota ei toimiteta ilman erillistä pyyntöä. Samoin TV:n sairaalasarjat tuntuvat hankkivan ison osan uskottavuudestaan palkkaamalla käsikirjoittajan avuksi lääketiedettä opiskelleen konsultin, joka opettaa tekijöille erilaisten sairauksien piirteiden lisäksi ennen kaikkea mahdollisimman vaikeaa terminologiaa. Teksti on niin monimutkaista, että yleisö ei erottaisi, vaikka sen korvaisi kaupallisella japanilla. Omien kokemuksieni mukaan on kuitenkin olemassa myös ainakin yksi ymmärrettävä termi, jota lääkäritkin suostuvat käyttämään kiertelemättä: viisaudenhammas sopii valkotakinkin suuhun. Erikoista on, että tämä termi, jos mikä, on rahvaan suusta lähtöisin. Ainakaan omiin korviini ei ole kantautunut tietoa hampaiden puhkeamisen vaikutuksesta aivotoimintaan. Syyt lienevät toisaalla: kyseessä ei nimittäin olekaan aivan mikä tahansa sokeripalan kokoinen luunkappale leukaperissä. Jo pelkkä viisaudenhampaan mainitseminen ääneen vakavoittaa tunnelmaa huomattavasti. Vaikutusvaltaisempia ruumiinosia lienevät ainoastaan sukupuolielimet. Viisaudenhammasta pelätään ja kunnioitetaan – jos purukalusto olisi ihmisten muodostama yhteisö, viisaudenhampaat olisivat vanhoja, viisaita ja ankaria parrakkaita herroja, joiden sanomisia ei sovi kyseenalaistaa. Siksipä sellaisen poistaminen onkin kuin Väinämöisen häätö Kalevalasta – poikkeuksellista ponnistelua vaativa toimi, josta jää jälkikaikuna ilmoille tietoisuus siitä, että viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu. Neljänä kappaleena ilmestyvä kiusa ei poistu kertarysäyksellä, ja oireettomanakin se on kuin nukkuva tulivuori – et voi koskaan olla täysin varma siitä, etteikö kiukuttelu vielä jonain päivänä ala.
Enää pitäisi vain tietää, mistä tämä kaikki johtuu. Minulta näet poistettiin viisaudenhammas jokin aika sitten. Reikiintyminen tuntui aivan tavalliselta reikiintymiseltä – ikävältä toki, muttei poikkeuksellisen ikävältä. Hampaan poisto oli aivan samanlainen kuin muidenkin hampaiden poistot, samoin jälkioireet. Koko operaatioon meni alle kymmenen minuuttia, enkä joutunut kohtaamaan kipuam väkivaltaista pihtiotetta enkä muitakaan kauhutarinoiden vakioväritteittä.
Kauhutarinoilta en toki välttynyt. Kun kerroin tulevasta operaatiosta, minulle tarjoiltiin auliisti kertomusten koko skaala kummisedän leukaluumurtumasta enon kymmenen päivän syömiskyvyttömyyteen. Tarinoita yhdisti epämiellyttävien, yksityiskohtaisesti kuvailtujen hammaslääketieteellisten metodien ja niistä seuranneiden komplikaatioiden lisäksi se piirre, että yksikään niistä ei ollut sattunut kertojalle itselleen. Kohteena oli aina joku tuttu, yleensä vielä sopivan etäinen, ja kertaakaan ei kukaan, jonka tuntisin henkilökohtaisesti. Alkaa siis vahvasti haiskahtaa siltä, että viisaudenhampaiden kova maine on kansan ansiota, ei hampaiden itsensä luomaa.
Vastaavia tarinoita kerrottiin ala-asteella. Kouluterveydenhoitajan huoneen lähellä kylmäsi. Kuraattorilla ei ollut kukaan käynyt, mutta kyseessä oli varman tiedon mukaan jonkun sortin hullu ilkiö, jonka toimenkuvaan kuuluu kurittaminen. Ja jos koululääkäri sattui olemaan paikalla, meni koko laitos paniikkiin. Kun herra tohtori ilmestyi samaan aikaan ruokalaan, kaikki menivät istumaan pois hänen lähettyviltään. Aluksi kyseessä oli jonkinlainen mengelemäinen, hullun tiedemiehen kaltainen hahmo, myöhemmin likainen pedofiili, joka hipelöi tyttöjen tissejä ja on kiinnostunut gynekologisista tutkimuksista. Legendaarisin oli kuudennen luokan terveystarkastus. Siellä pitäisi riisua housut, kalsaritkin, ja sen jälkeen lääkäri työntäisi jääkylmän lusikan kiveksiin. Ja jos silloin ei seiso, on loppuelämänsä impotentti. Lisämotivaatiota tähän operaatioon lääkäri sai ilmiselvästä homoseksuaalisuudestaan. Ja niin edelleen. Lusikkatesti osoittautui yhtä yleiseksi kuin seitsemäntuntinen juurileikkaus hammaslääkärissä ilman puudutusta. Tehty kaikille, mutta ei nyt just onneks kyllä mulle, tais käydä hyvä tuuri.
Aikuistuessaan ihminen viisastuu juuri ja juuri riittävästi, jotta perversseillä lääkärisedillä pelottelu ei enää onnistu. Mutta kun viisaudenhammas poistetaan, astuvat suurennellut kauhutarinat vielä kerran estradille. Ja oikeastaan, miksi ei – kerrotaanhan kummitusjuttujakin. Se, joka väittää suullisen tarinanlevittämisen aikojen päättyneen runonlaulajien katoamiseen, on näiden havaintojeni perusteella väärässä. Olkoonkin, etteivät jättimäiset hammaspihdit ja vääntyneet juuret oikein vedä vertoja vaurautta tyhjästä jauhavalle ihmekoneelle tai leukaluukanteleelle.
Kansan levittämää legendaa, yhtä kaikki. Todellisuudessa viisaudenhampaan poisto on aivan tavallinen toimenpide, jota ei tarvitse lainkaan jännittää – asia loppuunkäsitelty. Älkää kertoko kenellekään siitä, kuinka mielialani vakavoituu kaikesta huolimatta heti, kun ajattelen mahdollisia tulevia poisto-operaatioita.
