Kaikkia keinoja käyttäen

Pidän valtavasti musiikin kuuntelusta. Yleensä ollessani kotona minulla on aina joku levy soimassa, ja jos ei ole, usein päässäni soi joku biisi. Saatan myöhästyä sopimistani tapaamisista, jos kuunteluhimo iskee väärään aikaan. Levykokoelmastani löytyy musiikkia lähes jokaiseen vuoden- ja vuorokaudenaikaan sekä useimpiin mielentiloihin. Humaltuessani intoudun lähes poikkeuksetta höpöttämään kanssaihmisille senhetkisistä suosikeistani, kiinnosti heitä tai ei. Olen siis ehdottomasti musiikin suurkuluttaja. Niinpä päätin kesällä, saatuani lomarahat, hankkia mp3-soittimen. Tarkemmin sanottuna iPodin, jonka kovalevylle mahtuu vuorokausikaupalla musiikkia. Niinpä voin tätä nykyä halutessani kuljettaa suurta osaa levyhyllystäni aina mukana ja teoriassa etsiä sieltä minkä tahansa kappaleen kuultavaksi koska tahansa, jos äkillinen mieliteko iskee.

Digitaalisen musiikkisoittimen lisäksi omistan myös jonkunmoisen läjän vinyylilevyjä. En voi kiistää, etteikö niiden kuuntelu olisi tunnetasolla ehdottomasti verraton kokemus. Pienen muovilevyn sujauttaminen näppärään digitaalisoittimeen tai haluamansa kappaleen valitseminen kämmeneen mahtuvan laitteen näytöltä tuottaa kyllä ilmoille hienoa musiikkia siinä missä tämä perinteisempikin keino, mutta niistä puuttuu vinyylilevyn viehättävä orgaanisuus. Ero on kuin puu- ja elementtitalolla. Vanhan rintamamiestalon vienosti natiseva lattia ja vinyylilevyn soinnin aloittava mieto rahina vertautuvat toisiinsa erittäin hyvin – molemmissa on ajan patinan mukanaan tuomaa lievää romanttisuutta. Vinyyli on CD-levyyn verrattuna muutakin kuin tallennusväline, se on esteettinen elementti, joka kelpaa vaikka sisustamiseen. Omassa levyhyllyssäni vinyylit elävät rauhaisaa yhteiseloa uusimman digitaalitekniikan kanssa, päällekkäisillä hyllyillä.

Valitettavasti tällainen ei monien mielestä tule kuuloonkaan. Internetin musiikkikeskusteluja seuratessani olen saanut huomata, että vannoutuneemmat vinyylin ystävät suhtautuvat moderniin teknologiaan lähinnä vihamielisesti. Mp3-soittimet tuomitaan yksimielisesti teinien moderniksi humpuukiksi, jolla ei ole mitään tekemistä oikean musiikinkuuntelun kanssa. Seuraava hengenveto huokaillaan ulos voivotellen, kuinka oikeiden levyjen kuuntelijoita ei ole kohta enää olemassakaan, vaan kohta musiikkia saa kuultavaksi ainoastaan imuroimalla sen netistä. Puheissaan formaattipuritanistit vertauttavat itsensä uhanalaisiin eläimiin, ja antavat ymmärtää suorittavansa jo kuolonmarssiaan matkatessaan vielä kerran vaihtamaan vinyylisoittimensa hihnaa, kun “ei kai niitäkään tällaisina aikoina enää kohta mistään saa.”

Tällaisia puheita on vaikea ymmärtää, varsinkin kun harmittelijat lienevät samaa sukupolvea, joka on aikoinaan hankkinut tämän maan ensimmäiset Walkmanit ja kuunnellut C-kasetille radiosta nauhoitettua Pelle Miljoonaa. Ilme kasvoilla on tuskin tuolloin ollut kovinkaan murheellinen. Jostain syystä kannettava musiikkisoitin on 20 vuodessa muuttunut ilonaiheesta uhkakuvaksi. Niin, tosiaan – mielestäni vinyylisoittimet eivät edes ole vertailukelpoisia iPodien sun muiden kanssa. Piruja seinille maalailevilta pessimisteiltä on kokonaan päässyt unohtumaan, että siinä missä levysoitin kuuluu kotiin ja musahuoneeseen, ovat kannettavat soittimet olemassa nimenomaan siksi, että musiikkia voisi kuunnella muuallakin kuin kotona! On aikamoista liioittelua pitää uhkakuvana jotain sellaista, joka ei edes ole mikään kilpailija. Olisivatkohan nämä epäileväiset ihmiset aikoinaan vastustaneet säilykkeiden myyntiä peläten tuoreen ruoan katoavan kaupoista?

Noh, sukupolvilla on toisaalta ollut kautta aikain tapana heristellä nyrkkiä toisilleen, järkiperusteet unohtaen. Sanailu lienee selitettävissä osittain tällä ilmiöllä. Toisaalta jotkut ovat paheksuneet modernia teknologiaa em. syiden lisäksi myös sillä, että musiikki ei kuulosta niistä kuunneltuna samalta. No, ei tietenkään, onhan käytössä hyvien kaiuttimien sijaan pienet nappikuulokkeet ja niin edelleen, mutta mielestäni ruuhkametrossa istuskelu on siitä huolimatta hyvän musiikin kanssa huomattavasti rattoisampaa. Ei äänenlaatu kuitenkaan niin radikaalisti eroa kotistereoiden sulosoinnuista, että hienot sävelet menisivät jotenkin pilalle.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella ryhtyä minkäänlaiseksi digitaalisoitinteollisuuden myynninedistäjäksi enkä yritä käännyttää ketään muuttamaan tapojaan. Jokaisella olkoon edelleenkin täysi oikeus nauttia musiikista haluamallaan tavalla. Halusinpa vain kertoa, että vanhan ja uuden teknologian rauhanomainen rinnakkaiselo ei ole utopiaa, ja että mp3-soittimen omistaminen ei sittenkään ole välttämättä merkki pilaantuneesta sielusta.

Joulun ihmeitä

Jouluaatto lähestyy jälleen. Se tekee niin joka vuosi, ja aina täsmälleen samalla aikataululla, joka on tässä maailmassa siitä harvinainen, että siihen voi luottaa – myöhästymisen mahdollisuutta ei ole. Silti havahduin taas kerran yllättymään, että tuo kyseinen päivämäärä onkin keskuudessamme todella pian. Ehkäpä se johtuu siitä, että joulunviettoon otetaan vuosi vuodelta yhä räikeämpiä varaslähtöjä. Kauppakeskusten käytävät raikaavat joululauluista jo lokakuussa, ja pikkujoulusesonki tuntuu alkavan pahimmillaan heti, kunhan myöhäisimmätkin kesälomanviettäjät ovat palanneet takaisin sorvinsa ääreen. Itse olen kuitenkin tässä asiassa sen verran konservatiivinen, että säästän joulunvieton kaikkine siihen liittyvine oheistoimintoineen siihen ihan oikeaan jouluun, enkä pääse kovinkaan tonttuisaan tunnelmaan puiden vielä varistellessa lehtiään. Siispä kaiken tämän ennenaikaisen vouhkaamisen pyrkii suodattamaan mielestään olemalla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Katkaistuaan diplomaattisuhteet joulutoimintoihin pääsee joulun oikea saapuminen näemmä yllättämään.

Suuri osa varaslähtöhössötyksestä ei juuri pääse elämääni vaikuttamaan. En koe kovinkaan suurta tarvetta täyttää pukinkonttia syyskuussa, lähipiirissäni ei laulella joululauluja Aleksis Kiven päivänä, eikä pikkujoulussakaan tule juuri ravattua. Tänä vuonna ennenaikaisuus yllätti kuitenkin ruokapöydässä. Äiti kutsui kylään itsenäisyyspäivänä, ja ilmoitti tarjoavansa pikkujouluruokaa. Oletin pöydästä löytyvän jonkinlaista cocktailkutsutyyppistä naposteltavaa perunasalaatteineen ja lihapullineen, rinnastuuhan pikkujoulu muutenkin enemmänkin vappuun ja uuteenvuoteen kuin itse jouluun. Yllätyin, kun tarjolla olikin ihan oikeaa jouluruokaa: rosollia, kalkkunaa, laatikoita, joulukaloja ja niin edelleen. Protestoin, minkä ilmaisen aterian syönniltäni kehtasin. Mieleeni hiipivät välipäivien masentuneet huokaukset, kun samoja ruokia on maisteltu jo monta päivää, mutta jääkaappi tarjoilee edelleen vain aattoillan menyytä. Toisin sanoen: jouluruokia saa joka tapauksessa syödä kyllästymiseen asti, joten miksi vielä pahentaa tilannetta? Sitäpaitsi kaikki nämä herkut maistuvat muutenkin oikealta ainoastaan oikeana hetkenä.

Ihmetystä aiheutti myös eräs tuttuni ilmoittamalla pohtineensa, millainen mahtaa olla ateistin joulu. Itse en kuulu kirkkoon, kuten ei suurin osa sukulaisistanikaan. Siitä huolimatta olen viettänyt ihan oikean tuntuista joulua joka vuosi. Omasta mielestäni joulunviettotapamme ovat olleet vieläpä hyvin perinteisiä. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että jotain ihmetyttäisi, miten voin viettää joulua. Toisaalta ymmärrän kyllä ihmettelyn, jos on koko ikänsä elänyt liittäen joulun ensisijaisesti uskonnollisiin tapahtumiin. Meillä joulu on “vain” rauhallinen juhla, jolloin muistetaan sukulaisia ja ystäviä, syödään hyvin, vietetään aikaa keskenämme ja pidetään pieni paussi arjesta. Henkinen puoli on tärkeässä osassa siitä huolimatta, että hengellisyys jää sivummalle. Suurin ero tavanomaiseen tapakristittyjen jouluun lienee se, että emme käy kirkossa.

Loppukevennykseksi palattakoon vielä joulupöydän antimiin. Perinteinen angloamerikkalainen jouluherkku, kalkkuna, on jo jonkun aikaa tehnyt tuloaan suomalaisiin joulupöytiin täkäläisen suurherkun, kinkun, rinnalle. Kun tämä tapahtui meidän joulupöydässämme, olin mielissäni, sillä en varsinkaan tuolloin ollut kovinkaan suuri kinkun ystävä. Olin hieman vähemmän mielissäni, kun sarjakuvista ja filmeistä tutun herkullisen näköisen kokonaisen uunissa paistetun linnun sijaan pöytään ilmestyikin huomattavasti koruttomamman näköinen kalkkunarulla. Ymmärsin kuitenkin tämän, sillä suuremmalle paistille ei seurueessamme olisi riittänyt syöjiä. Vielä vähemmän olin, ja olen edelleen, mielissäni siitä, että tarjottava kalkkuna onkin kylmää! Muutama joulu meni totutteluyritysten parissa, mutta lopulta luovutin, ja nykyään joko kieltäydyn ko. herkusta kohteliaasti tai yritän huomaamattomasti käyttää omia viipaleitani mikrossa. Aivan ensimmäinen maistamani kalkkunanpala nimittäin oli lämmintä, ja sellaiseen makuelämykseen palaisin mielelläni. Olen myös antanut itselleni ymmärtää, että kalkkunaperinteen kotimaissa ko. siivekäs syötetään herkuttelijoille uuninlämpöisenä. Ilmeisesti voimakas kinkkuperinne on vaikuttanut siihen, että meillä ei toistaiseksi toimita näin. Jotain tästä tilanteesta kertoo se, että englanninkielinen ilmaisu “cold turkey” viittaa hirvittäviin vieroitusoireisiin – ilmaisun keksijän mielestä kylmä kalkkuna ei siis todellakaan ole herkullista, ja olen itse jokseenkin samaa mieltä.

Lämpimämpiä kalkkunoita odotellessa lienee viisainta toivottaa kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua – onhan kirjoitustahtini ollut sen verran verkkainen, että uutta tekstiä ei välttämättä tämän vuoden puolella enää synny.