Joulun ihmeitä

Jouluaatto lähestyy jälleen. Se tekee niin joka vuosi, ja aina täsmälleen samalla aikataululla, joka on tässä maailmassa siitä harvinainen, että siihen voi luottaa – myöhästymisen mahdollisuutta ei ole. Silti havahduin taas kerran yllättymään, että tuo kyseinen päivämäärä onkin keskuudessamme todella pian. Ehkäpä se johtuu siitä, että joulunviettoon otetaan vuosi vuodelta yhä räikeämpiä varaslähtöjä. Kauppakeskusten käytävät raikaavat joululauluista jo lokakuussa, ja pikkujoulusesonki tuntuu alkavan pahimmillaan heti, kunhan myöhäisimmätkin kesälomanviettäjät ovat palanneet takaisin sorvinsa ääreen. Itse olen kuitenkin tässä asiassa sen verran konservatiivinen, että säästän joulunvieton kaikkine siihen liittyvine oheistoimintoineen siihen ihan oikeaan jouluun, enkä pääse kovinkaan tonttuisaan tunnelmaan puiden vielä varistellessa lehtiään. Siispä kaiken tämän ennenaikaisen vouhkaamisen pyrkii suodattamaan mielestään olemalla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Katkaistuaan diplomaattisuhteet joulutoimintoihin pääsee joulun oikea saapuminen näemmä yllättämään.

Suuri osa varaslähtöhössötyksestä ei juuri pääse elämääni vaikuttamaan. En koe kovinkaan suurta tarvetta täyttää pukinkonttia syyskuussa, lähipiirissäni ei laulella joululauluja Aleksis Kiven päivänä, eikä pikkujoulussakaan tule juuri ravattua. Tänä vuonna ennenaikaisuus yllätti kuitenkin ruokapöydässä. Äiti kutsui kylään itsenäisyyspäivänä, ja ilmoitti tarjoavansa pikkujouluruokaa. Oletin pöydästä löytyvän jonkinlaista cocktailkutsutyyppistä naposteltavaa perunasalaatteineen ja lihapullineen, rinnastuuhan pikkujoulu muutenkin enemmänkin vappuun ja uuteenvuoteen kuin itse jouluun. Yllätyin, kun tarjolla olikin ihan oikeaa jouluruokaa: rosollia, kalkkunaa, laatikoita, joulukaloja ja niin edelleen. Protestoin, minkä ilmaisen aterian syönniltäni kehtasin. Mieleeni hiipivät välipäivien masentuneet huokaukset, kun samoja ruokia on maisteltu jo monta päivää, mutta jääkaappi tarjoilee edelleen vain aattoillan menyytä. Toisin sanoen: jouluruokia saa joka tapauksessa syödä kyllästymiseen asti, joten miksi vielä pahentaa tilannetta? Sitäpaitsi kaikki nämä herkut maistuvat muutenkin oikealta ainoastaan oikeana hetkenä.

Ihmetystä aiheutti myös eräs tuttuni ilmoittamalla pohtineensa, millainen mahtaa olla ateistin joulu. Itse en kuulu kirkkoon, kuten ei suurin osa sukulaisistanikaan. Siitä huolimatta olen viettänyt ihan oikean tuntuista joulua joka vuosi. Omasta mielestäni joulunviettotapamme ovat olleet vieläpä hyvin perinteisiä. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että jotain ihmetyttäisi, miten voin viettää joulua. Toisaalta ymmärrän kyllä ihmettelyn, jos on koko ikänsä elänyt liittäen joulun ensisijaisesti uskonnollisiin tapahtumiin. Meillä joulu on “vain” rauhallinen juhla, jolloin muistetaan sukulaisia ja ystäviä, syödään hyvin, vietetään aikaa keskenämme ja pidetään pieni paussi arjesta. Henkinen puoli on tärkeässä osassa siitä huolimatta, että hengellisyys jää sivummalle. Suurin ero tavanomaiseen tapakristittyjen jouluun lienee se, että emme käy kirkossa.

Loppukevennykseksi palattakoon vielä joulupöydän antimiin. Perinteinen angloamerikkalainen jouluherkku, kalkkuna, on jo jonkun aikaa tehnyt tuloaan suomalaisiin joulupöytiin täkäläisen suurherkun, kinkun, rinnalle. Kun tämä tapahtui meidän joulupöydässämme, olin mielissäni, sillä en varsinkaan tuolloin ollut kovinkaan suuri kinkun ystävä. Olin hieman vähemmän mielissäni, kun sarjakuvista ja filmeistä tutun herkullisen näköisen kokonaisen uunissa paistetun linnun sijaan pöytään ilmestyikin huomattavasti koruttomamman näköinen kalkkunarulla. Ymmärsin kuitenkin tämän, sillä suuremmalle paistille ei seurueessamme olisi riittänyt syöjiä. Vielä vähemmän olin, ja olen edelleen, mielissäni siitä, että tarjottava kalkkuna onkin kylmää! Muutama joulu meni totutteluyritysten parissa, mutta lopulta luovutin, ja nykyään joko kieltäydyn ko. herkusta kohteliaasti tai yritän huomaamattomasti käyttää omia viipaleitani mikrossa. Aivan ensimmäinen maistamani kalkkunanpala nimittäin oli lämmintä, ja sellaiseen makuelämykseen palaisin mielelläni. Olen myös antanut itselleni ymmärtää, että kalkkunaperinteen kotimaissa ko. siivekäs syötetään herkuttelijoille uuninlämpöisenä. Ilmeisesti voimakas kinkkuperinne on vaikuttanut siihen, että meillä ei toistaiseksi toimita näin. Jotain tästä tilanteesta kertoo se, että englanninkielinen ilmaisu “cold turkey” viittaa hirvittäviin vieroitusoireisiin – ilmaisun keksijän mielestä kylmä kalkkuna ei siis todellakaan ole herkullista, ja olen itse jokseenkin samaa mieltä.

Lämpimämpiä kalkkunoita odotellessa lienee viisainta toivottaa kaikille lukijoille hyvää ja rauhallista joulua – onhan kirjoitustahtini ollut sen verran verkkainen, että uutta tekstiä ei välttämättä tämän vuoden puolella enää synny.