Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski

Mielikuvat menneistä ajoista ovat aina jotenkin vääristyneitä tai värittyneitä. Omiin muistoihin liittyy aina joku tunnelataus – kaihoisaa nostalgisointia tai inhonväristyksiä, jotka aiheuttavat ”ei koskaan enää” -tyyppisiä lupauksia. Muistojen loppuessa kaivetaan dokumentit esiin. Vanhat lehtileikkeet kellastuvat, vinyylit rahisevat ja valokuvista vääristyvät värit. Naarmut ja värivirheet tuovat liittävät mielikuviin ajan patinan, joka erottaa menneet ajat omaksi, usvaiseksi todellisuudekseen, jossa mikään ei ole aivan samanlaista, kuin nykyään. Mitä vanhempia aikoja tarkastellaan, sitä erilaisemmassa todellisuudessa liikumme. Kun kuvittelee itsensä 1970-lukulaiseen maailmaan, on kaikkialla jotenkin punavihreää – aivan kuin niissä valokuvissa ja kaitafilmeissä, jotka kertovat tuosta ajasta. Kun mennään ajassa kauemmas, katoavat värit kokonaan. Jos seikkailee päiväunissaan 1900-luvun alun Helsingissä, ei osaa kuvitella maisemia väreissä. Ihmiset puhuvat hassun tehostetusti kuin entisajan näyttelijät ja kävelevät hupaisan nopeasti. Sellaisen kuvitteleminen nykyihmisen rinnalle on hankalaa, mielikuva tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin tavatessaan vanhan ihmisen, joka on elänyt jo tuolloin, hänen toimintansa sopii täysin nykymaailmaan. Puhe, liike ja olemus eivät ole samanlaisia kuin mielikuvien menneisyydessä. Ja sanoohan järkikin, että eivät ihmiset varmasti ole oikeasti olleet ennen kävelleet kaupungilla säntäillen kuin sähköjänislauma. Teknologiset oikut ovat vääristäneet ainoat käytettävissä olevat visuaaliset todisteet epäluotettaviksi. Kiistattomista faktoista huolimatta on vaikeaa mieltää, että mennyt maailma on sitä samaa todellisuutta, jossa elämme itsekin.

Jokin aika sitten hätkähdin. Selailin Wikipedian artikkelia Turkmenistanista, ja sen liitteenä oli selkeä värikuva pellolla istuvasta maalaismiehestä. Pikavilkaisun perusteella kuvassa ei ollut mitään erikoista. Siispä ilmoitettu kuvausvuosi, 1915, aiheutti epäilyksiä painovirheestä tai huonosta vitsistä. Etsin kuitenkin käsiini lisätietoja, jotka paljastuivat hämmentäviksi. Tieto oli oikea, kuvalla oli todellakin ikää lähes sata vuotta. Silti sitä oli vaikea uskoa. Yleensähän tuon ajan valokuvissa ihmiset poseeraavat luonnottomina ja vakavina, väreistä ei ole tietoakaan ja harmaasävytkin ovat alkaneet kadota. Värikuvat ovat yleensä vähintään puoli vuosisataa nuorempia, ja silloinkin huonommilla väreillä. Miten ihmeessä on mahdollista, että joku on onnistunut ottamaan Keisarillisen Venäjän periferiassa hienon ja selkeän värikuvan ensimmäisen maailmansodan aattona?

Kyseisestä ihmeestä vastasi Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski. Kemiaa opiskellut valokuvaaja oli onnistunut kehittämään täysin poikkeuksellisen kuvaustekniikan. Mikä parasta, hänen aikomuksenaan oli käyttää sitä koululaisten opettamiseen. Käytännössä tämä johti siihen, että Prokudin-Gorski vietti kuusi vuotta valokuvaten laajan imperiumin kolkkia. Lopputulos on huikaiseva: 1 902 värivalokuvaa tsaarin valtakunnan viimeisiltä vuosilta. Mikä parasta, kaikki nämä valokuvat ovat nykyään nähtävissä internetissä – ja aivan ilmaiseksi. Uppoutuessani ensimmäistä kertaa näihin arkistoaarteisiin, olo oli hieman kuin Taru sormusten herrasta -elokuvia katsellessa. Koristeellisessa sinisessä juhlapuvussaan poseeraava Bukharan emiiri on suunnilleen yhtä kaukana nykyisen maailman menosta kuin tornissaan käsi palantirilla pönöttävä velho Saruman. Vastaavasti Pyhän Niluksen luostari näyttäytyy Prokudin-Gorskin valokuvaamana yhtä henkeäsalpaavan kauniina ja epätodellisena kuin elokuvien valkoisena hohtava Minas Tirithin kaupunki. Tsaarilliset maisemat ovat kuitenkin olleet täyttä todellisuutta, vaikka monet kokoelman valokuvista kelpaisivatkin mainiosti fantasiakirjallisuuden kuvitukseksi.

Suomalainen ei tunnetusti usko, ennen kuin näkee. Siispä sanon enää kolme sanaa: menkää ja katsokaa!


The Empire That Was Russia - valikoituja valokuvia kokoelmasta
Kaikki Prokudin-Gorskin valokuvat (hakukone, sivusto venäjäksi ja osittain englanniksi)
Wikipedian artikkeli (englanniksi)
Kokoelman haltijan, Yhdysvaltain kongressin kirjaston, sivu aiheesta

Nörttien kosto

Kukapa ei olisi ala-asteikäisenä lukenut tohkeissaan salapoliisitarinoita? Ainakin omaan lapsuuteeni kuuluivat tietyssä vaiheessa olennaisesti mm. Viisikko-kirjat ja muut vastaavat, joiden nimet olen jo unohtanut. Muistan myös luokan tyttöjen kahlanneen Neiti Etsivä -sarjan opukset läpi sellaisella vauhdilla, että innokkaimpien sivut lähes savusivat. Lukusuosikit saattoivat vaihdella lukijan omien mieltymysten mukaan, mutta kaikille oli yhteistä se, että kirjassa nokkela nuori etsivänalku haistaa jotain epäilyttävää, tutkii asiaa ja jännityksen tiivistyessä joutuu lopulta sopivankokoiseen vaaraankin – ja lopussa tietenkin kaikki päättyy hyvin ja tarinan konna saa ansionsa mukaan. Rötösherrojen päädyttyä telkien taakse sankaria tai sankarijoukkoa tietenkin kiiteltiin kovasti, mutta usein myös varoiteltiin auktoriteettien toimesta, että vaaralliset nuuskimiset kannattaisi jättää aikuisten huoleksi. Tosielämässä näin tapahtuikin, suuresta innostuksesta huolimatta. Ahmittujen niteitten vaikutus näkyi toki leikeissä, mutta ainakaan niillä töölöläisillä kivipihoilla, joilla itse pyörin, ei suureksi harmiksemme koskaan nähty vilaustakaan mistään sellaisesta, joka olisi voinut johtaa ihan oikeille jäljille. Lisäksi romaanien pikkuneroilla oli aina joku ihmeellinen tietolähde, joka johti arvokkaiden tietojen äärelle – esimerkiksi joku ystävällinen poliisimies. Sellaisista saatoimme vain haaveilla, joten tyydyimme ainoastaan vannomaan, että ”sitten isona minäkin...”

Vähän vanhempana ajatus salapoliisihommista tuntuikin jo naurettavalta, eikä kukaan uskonut olevansa yleishyödyllisen urkinnan kanssa enää missään tekemisissä. Vaan eipä ollut silloin internetiäkään, ainakaan nykyisessä mittakaavassa. Toisin kuin romaanihenkilöt, jotka saivat tietonsa jotenkin ihmeellisesti yhdistelemällä innokkuutta, onnekkuutta ja himpun verran fiktion suomaa mahdottomuuttakin, nykyään tarvitsee lähinnä surffata Googleen. Mutta, eipä aikuinen ihminen jouda salapoliisia enää leikkimään, eikä moinen oikeastaan kiinnostakaan... eihän? Niinhän sitä luulisi, mutta nyt on osoitettu, että tilaisuus tekee mestarietsivän.

Eilen nimittäin sattui vastaan linkki, joka johti MuroBBS-keskustelupalstalle. Joku oli löytänyt netistä epäilyttävän hillo.fi -sivuston, jolla vähintäänkin toiveikkaasti yritettiin saada lukija lähettämään sivuston ylläpitäjälle 300 euroa. Vastineeksi luvattiin toimittaa postitse 100 euroa ja mystinen rikastumisen salaisuus. Vastaavia huijausyrityksiä on internet täynnä, mutta palstalla joku Enid Blytoninsa lukenut innostui, ja ryhtyi selvittelemään asian taustoja. Lukuisat muutkin innostuivat, ja huijauksen takaa paljastui nopeasti lisää huijauksia. Väärällä nimellä äkkirikastumissivustolla esiintyneen yrittäjän bisneksiksi paljastui esimerkiksi useita hyväntekeväisyysyrityksiä, jotka ovat kaikesta päätellen tuottaneet hyvää ainoastaan omistajilleen. Aktiivisen internet-yhteisön ansiosta aluksi epätoivoiselta huijarilta vaikuttanut ”liikemies” alkoikin vaikuttaa järjestelmällisemmältä hämäräveikolta.

Viisikkomaista tarinan kaarta noudatellen itse konna astui seuraavaksi kuvaan, ja ilmaisi selvän hermostumisensa toimintaan. Kertomusten perusteella varsin pian paljastusten jälkeen innokkaimpia kävivät kotiovella asti hillitsemässä ns. ”vanhan liiton miehet”, olipa pääpirun itsensä mukaan joku tämän seurauksena pillahtanut itkuunkin. Tallinnalaiskarjuilla pelottelu puri, ja monet poistivat tämän seuraksena viestinsä palstalta. Moinen toiminta herätti kuitenkin sen verran laajasti huomiota, että episodi sai yhä enemmän seuraajia. Salapoliisitoiminta ei siis uhitteluista huolimatta laantunut tippaakaan, ja lopulta joku löysi Helsingin sanomien uutisarkistosta tietoja jutun pääpirun yli viidentoista vuoden takaisista talousrikoksista. Alun hölmö huijari paljastui pitkän linjan venkulaksi – viikossa! Mitähän Blyton ja kumppanit tuumaisivat moisesta?

Mitään ei ole tietysti vielä lopullisesti todistettu eikä tuomioita jaettu – ja se onkin jätettävä ammatti-ihmisten hoidettavaksi. Se nyt kuitenkin vähintään voidaan sanoa, että episodin seuraaminen on ollut mielenkiintoista. Maallikon on vaikea sanoa, miten paljon lopulta on paljastettu, ja miten rikollisista toimista on kyse. Viranomaistahot eivät ole kommentoineet tapausta julkisuudessa mitenkään, joten jokainen tehkööt itse omat päätelmänsä siitä, minkä luokan liikemiehen jälkiä tässä on selvitelty, ja kuinka tarpeellista tai hyväksyttävää tällainen toiminta on. Se kuitenkin tiedetään, että internetistä on jo aiemmin ollut hyötyä rikosten selvittämisessä. Esimerkistä käy tuore tapaus, jossa vartija pahoinpiteli ”asiakkaansa” metroasemalla ja todistusaineisto löytyi YouTube-palvelusta. Tämän tapauksen kohdalla kaikki on kuitenkin toistaiseksi vielä pelkkää spekulointia. Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tarina, joka toistaiseksi on ollut kuin suoraan romaanista, jatkuu.



Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Blogi aiheesta
Yksityiskohtainen yhteenveto tapahtumista MuroBBS:n palstalla
Alkuperäinen viestiketju
Keskustelu jatkuu

Em. sivustoja on käytetty lähdemateriaalina kirjoituksessa.

Won't Get Fooled Again

Juuri äskettäin, lounasaikaan, satuin liikuskelemaan kaupungilla. Allekirjoitettuani juuri työsopimuksen päätin, että olosuhteet sallivat ruokailun jossain muualla kuin kotona. Antauduin tajunnanvirran vietäväksi valitessani lounaspaikkaa, huonoin seurauksin. City-käytävässä törmäsin houkuttelevaan kylttiin: kiinalainen ravintola mainosti buffet-lounasta huokeaan kahdeksan euron hintaan, sisältäen useita lämpimiä ruokalajeja, virvokkeet ja kahvin. Ravintolassa näytti vielä olevan vilkastakin – sisään siis ja pötyä pöytään.
En voi käsittää, mikseivät hälytyskellot soineet silloin, kun niiden olisi pitänyt. Buffet-pöydät kun ovat lähes kaikkialla maailmassa samanlaisia; pahaa-aavistamaton asiakas houkutellaan ansaan lupaamalla hintaan nähden suuri valikoima. Toisin sanoen luvataan paljon hyvää halvalla – eli jotain sellaista, mitä ei ole olemassakaan. Konseptin suoltamissa lupauksissa on ilmaa suunnilleen yhtä paljon kuin TV-shopin mainoksissa. Muutamalla kympillä ei saa laitetta, joka suurentaa lihaksia katsoessasi sohvalla Kauniita ja rohkeita, eikä kahdeksalla eurolla pääse nauttimaan kiinalaisen keittiön parhaimmistosta. Tätä en kuitenkaan hötkyillessäni tajunnut, kuten varmasti olettekin jo arvanneet.
Sinisilmäinen visiittini päättyi kulinaristiseen pakkolaskuun, jonka suoritettuani saatoin vain ihailla kasvot mudassa henkilökunnan mielikuvituksen paraatimarssia. Tarjolla olleiden ruokalajien kuvaukset kun sisälsivät laatusanoja ja muita määritteitä, joita itse pöperöistä ei välttämättä osaisi kuvitella esiin edes vilkkain kolmevuotias. Ensimmäisenä maistamani ”naudanlihaa ja vihanneksia valkosipulikastikkeessa (tulinen)” sisälsi, myönnettäköön, kyllä mainittuja naudanlihaa ja vihanneksia, mutta valkosipulin annostelu sai pohtimaan, josko kokkiveistä heiluttaa vampyyrikunnan edustaja. Tulisuusvertailussa keitos veti vertoja lähinnä raa'alle pakastekalkkunalle. Vierestä löytynyt ”naudanlihaa ja kiinalaisia sieniä” antoi ensin aihetta epäilyksille maistuessaan täsmälleen samalta, mutta pitkällisten etsintöjen jälkeen onnistuin todella löytämään seasta puolikkaan siitakesienen – eri ruokalaji, selvähän se. Ja löytyipä valikoimasta se kaikkien suomalaisten kiinalaisravintoloiden suurin antikliimaksikin, nimittäin kanaa mustapippurikastikkeessa. No, se sentään maistui siltä, miltä sen odottaakin maistuvan, mutta valitettavasti tätä ei voi laskea positiivisten asioiden joukkoon. Yleisesti ottaen oli ihme, että joku tässä asetelmassa maistui edes joltain, sillä lähes kaikki muu oli ilmeisesti jätetty maustamatta kokonaan.
Vapaan markkinatalouden sananlasku kuitenkin sanoo, että ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Sanonnan perusteella hulluus on huolestuttavan yleistä, sillä asiakkaita riitti. Laaduttomaan lounasruokailuun sortuminen ei liene mielenvikaisuuden vakavimpia ilmentymiä, mutta pakko on silti todeta: älkää hyvät ihmiset. Tai kuten Jim Pembroke riimitteli: ”Don't get bitten by the hand that feeds you.”
Epämääräisiin houkutuksiin on inhottavan helppo haksahtaa. Ei auta kuin poistua nurkkaan häpeämään. Matkalla hymisen The Whota:

”I'll get on my knees and pray
We don't get fooled again”