Nörttien kosto

Kukapa ei olisi ala-asteikäisenä lukenut tohkeissaan salapoliisitarinoita? Ainakin omaan lapsuuteeni kuuluivat tietyssä vaiheessa olennaisesti mm. Viisikko-kirjat ja muut vastaavat, joiden nimet olen jo unohtanut. Muistan myös luokan tyttöjen kahlanneen Neiti Etsivä -sarjan opukset läpi sellaisella vauhdilla, että innokkaimpien sivut lähes savusivat. Lukusuosikit saattoivat vaihdella lukijan omien mieltymysten mukaan, mutta kaikille oli yhteistä se, että kirjassa nokkela nuori etsivänalku haistaa jotain epäilyttävää, tutkii asiaa ja jännityksen tiivistyessä joutuu lopulta sopivankokoiseen vaaraankin – ja lopussa tietenkin kaikki päättyy hyvin ja tarinan konna saa ansionsa mukaan. Rötösherrojen päädyttyä telkien taakse sankaria tai sankarijoukkoa tietenkin kiiteltiin kovasti, mutta usein myös varoiteltiin auktoriteettien toimesta, että vaaralliset nuuskimiset kannattaisi jättää aikuisten huoleksi. Tosielämässä näin tapahtuikin, suuresta innostuksesta huolimatta. Ahmittujen niteitten vaikutus näkyi toki leikeissä, mutta ainakaan niillä töölöläisillä kivipihoilla, joilla itse pyörin, ei suureksi harmiksemme koskaan nähty vilaustakaan mistään sellaisesta, joka olisi voinut johtaa ihan oikeille jäljille. Lisäksi romaanien pikkuneroilla oli aina joku ihmeellinen tietolähde, joka johti arvokkaiden tietojen äärelle – esimerkiksi joku ystävällinen poliisimies. Sellaisista saatoimme vain haaveilla, joten tyydyimme ainoastaan vannomaan, että ”sitten isona minäkin...”

Vähän vanhempana ajatus salapoliisihommista tuntuikin jo naurettavalta, eikä kukaan uskonut olevansa yleishyödyllisen urkinnan kanssa enää missään tekemisissä. Vaan eipä ollut silloin internetiäkään, ainakaan nykyisessä mittakaavassa. Toisin kuin romaanihenkilöt, jotka saivat tietonsa jotenkin ihmeellisesti yhdistelemällä innokkuutta, onnekkuutta ja himpun verran fiktion suomaa mahdottomuuttakin, nykyään tarvitsee lähinnä surffata Googleen. Mutta, eipä aikuinen ihminen jouda salapoliisia enää leikkimään, eikä moinen oikeastaan kiinnostakaan... eihän? Niinhän sitä luulisi, mutta nyt on osoitettu, että tilaisuus tekee mestarietsivän.

Eilen nimittäin sattui vastaan linkki, joka johti MuroBBS-keskustelupalstalle. Joku oli löytänyt netistä epäilyttävän hillo.fi -sivuston, jolla vähintäänkin toiveikkaasti yritettiin saada lukija lähettämään sivuston ylläpitäjälle 300 euroa. Vastineeksi luvattiin toimittaa postitse 100 euroa ja mystinen rikastumisen salaisuus. Vastaavia huijausyrityksiä on internet täynnä, mutta palstalla joku Enid Blytoninsa lukenut innostui, ja ryhtyi selvittelemään asian taustoja. Lukuisat muutkin innostuivat, ja huijauksen takaa paljastui nopeasti lisää huijauksia. Väärällä nimellä äkkirikastumissivustolla esiintyneen yrittäjän bisneksiksi paljastui esimerkiksi useita hyväntekeväisyysyrityksiä, jotka ovat kaikesta päätellen tuottaneet hyvää ainoastaan omistajilleen. Aktiivisen internet-yhteisön ansiosta aluksi epätoivoiselta huijarilta vaikuttanut ”liikemies” alkoikin vaikuttaa järjestelmällisemmältä hämäräveikolta.

Viisikkomaista tarinan kaarta noudatellen itse konna astui seuraavaksi kuvaan, ja ilmaisi selvän hermostumisensa toimintaan. Kertomusten perusteella varsin pian paljastusten jälkeen innokkaimpia kävivät kotiovella asti hillitsemässä ns. ”vanhan liiton miehet”, olipa pääpirun itsensä mukaan joku tämän seurauksena pillahtanut itkuunkin. Tallinnalaiskarjuilla pelottelu puri, ja monet poistivat tämän seuraksena viestinsä palstalta. Moinen toiminta herätti kuitenkin sen verran laajasti huomiota, että episodi sai yhä enemmän seuraajia. Salapoliisitoiminta ei siis uhitteluista huolimatta laantunut tippaakaan, ja lopulta joku löysi Helsingin sanomien uutisarkistosta tietoja jutun pääpirun yli viidentoista vuoden takaisista talousrikoksista. Alun hölmö huijari paljastui pitkän linjan venkulaksi – viikossa! Mitähän Blyton ja kumppanit tuumaisivat moisesta?

Mitään ei ole tietysti vielä lopullisesti todistettu eikä tuomioita jaettu – ja se onkin jätettävä ammatti-ihmisten hoidettavaksi. Se nyt kuitenkin vähintään voidaan sanoa, että episodin seuraaminen on ollut mielenkiintoista. Maallikon on vaikea sanoa, miten paljon lopulta on paljastettu, ja miten rikollisista toimista on kyse. Viranomaistahot eivät ole kommentoineet tapausta julkisuudessa mitenkään, joten jokainen tehkööt itse omat päätelmänsä siitä, minkä luokan liikemiehen jälkiä tässä on selvitelty, ja kuinka tarpeellista tai hyväksyttävää tällainen toiminta on. Se kuitenkin tiedetään, että internetistä on jo aiemmin ollut hyötyä rikosten selvittämisessä. Esimerkistä käy tuore tapaus, jossa vartija pahoinpiteli ”asiakkaansa” metroasemalla ja todistusaineisto löytyi YouTube-palvelusta. Tämän tapauksen kohdalla kaikki on kuitenkin toistaiseksi vielä pelkkää spekulointia. Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tarina, joka toistaiseksi on ollut kuin suoraan romaanista, jatkuu.



Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Blogi aiheesta
Yksityiskohtainen yhteenveto tapahtumista MuroBBS:n palstalla
Alkuperäinen viestiketju
Keskustelu jatkuu

Em. sivustoja on käytetty lähdemateriaalina kirjoituksessa.