Kaikkia keinoja käyttäen

Pidän valtavasti musiikin kuuntelusta. Yleensä ollessani kotona minulla on aina joku levy soimassa, ja jos ei ole, usein päässäni soi joku biisi. Saatan myöhästyä sopimistani tapaamisista, jos kuunteluhimo iskee väärään aikaan. Levykokoelmastani löytyy musiikkia lähes jokaiseen vuoden- ja vuorokaudenaikaan sekä useimpiin mielentiloihin. Humaltuessani intoudun lähes poikkeuksetta höpöttämään kanssaihmisille senhetkisistä suosikeistani, kiinnosti heitä tai ei. Olen siis ehdottomasti musiikin suurkuluttaja. Niinpä päätin kesällä, saatuani lomarahat, hankkia mp3-soittimen. Tarkemmin sanottuna iPodin, jonka kovalevylle mahtuu vuorokausikaupalla musiikkia. Niinpä voin tätä nykyä halutessani kuljettaa suurta osaa levyhyllystäni aina mukana ja teoriassa etsiä sieltä minkä tahansa kappaleen kuultavaksi koska tahansa, jos äkillinen mieliteko iskee.

Digitaalisen musiikkisoittimen lisäksi omistan myös jonkunmoisen läjän vinyylilevyjä. En voi kiistää, etteikö niiden kuuntelu olisi tunnetasolla ehdottomasti verraton kokemus. Pienen muovilevyn sujauttaminen näppärään digitaalisoittimeen tai haluamansa kappaleen valitseminen kämmeneen mahtuvan laitteen näytöltä tuottaa kyllä ilmoille hienoa musiikkia siinä missä tämä perinteisempikin keino, mutta niistä puuttuu vinyylilevyn viehättävä orgaanisuus. Ero on kuin puu- ja elementtitalolla. Vanhan rintamamiestalon vienosti natiseva lattia ja vinyylilevyn soinnin aloittava mieto rahina vertautuvat toisiinsa erittäin hyvin – molemmissa on ajan patinan mukanaan tuomaa lievää romanttisuutta. Vinyyli on CD-levyyn verrattuna muutakin kuin tallennusväline, se on esteettinen elementti, joka kelpaa vaikka sisustamiseen. Omassa levyhyllyssäni vinyylit elävät rauhaisaa yhteiseloa uusimman digitaalitekniikan kanssa, päällekkäisillä hyllyillä.

Valitettavasti tällainen ei monien mielestä tule kuuloonkaan. Internetin musiikkikeskusteluja seuratessani olen saanut huomata, että vannoutuneemmat vinyylin ystävät suhtautuvat moderniin teknologiaan lähinnä vihamielisesti. Mp3-soittimet tuomitaan yksimielisesti teinien moderniksi humpuukiksi, jolla ei ole mitään tekemistä oikean musiikinkuuntelun kanssa. Seuraava hengenveto huokaillaan ulos voivotellen, kuinka oikeiden levyjen kuuntelijoita ei ole kohta enää olemassakaan, vaan kohta musiikkia saa kuultavaksi ainoastaan imuroimalla sen netistä. Puheissaan formaattipuritanistit vertauttavat itsensä uhanalaisiin eläimiin, ja antavat ymmärtää suorittavansa jo kuolonmarssiaan matkatessaan vielä kerran vaihtamaan vinyylisoittimensa hihnaa, kun “ei kai niitäkään tällaisina aikoina enää kohta mistään saa.”

Tällaisia puheita on vaikea ymmärtää, varsinkin kun harmittelijat lienevät samaa sukupolvea, joka on aikoinaan hankkinut tämän maan ensimmäiset Walkmanit ja kuunnellut C-kasetille radiosta nauhoitettua Pelle Miljoonaa. Ilme kasvoilla on tuskin tuolloin ollut kovinkaan murheellinen. Jostain syystä kannettava musiikkisoitin on 20 vuodessa muuttunut ilonaiheesta uhkakuvaksi. Niin, tosiaan – mielestäni vinyylisoittimet eivät edes ole vertailukelpoisia iPodien sun muiden kanssa. Piruja seinille maalailevilta pessimisteiltä on kokonaan päässyt unohtumaan, että siinä missä levysoitin kuuluu kotiin ja musahuoneeseen, ovat kannettavat soittimet olemassa nimenomaan siksi, että musiikkia voisi kuunnella muuallakin kuin kotona! On aikamoista liioittelua pitää uhkakuvana jotain sellaista, joka ei edes ole mikään kilpailija. Olisivatkohan nämä epäileväiset ihmiset aikoinaan vastustaneet säilykkeiden myyntiä peläten tuoreen ruoan katoavan kaupoista?

Noh, sukupolvilla on toisaalta ollut kautta aikain tapana heristellä nyrkkiä toisilleen, järkiperusteet unohtaen. Sanailu lienee selitettävissä osittain tällä ilmiöllä. Toisaalta jotkut ovat paheksuneet modernia teknologiaa em. syiden lisäksi myös sillä, että musiikki ei kuulosta niistä kuunneltuna samalta. No, ei tietenkään, onhan käytössä hyvien kaiuttimien sijaan pienet nappikuulokkeet ja niin edelleen, mutta mielestäni ruuhkametrossa istuskelu on siitä huolimatta hyvän musiikin kanssa huomattavasti rattoisampaa. Ei äänenlaatu kuitenkaan niin radikaalisti eroa kotistereoiden sulosoinnuista, että hienot sävelet menisivät jotenkin pilalle.

Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoituksella ryhtyä minkäänlaiseksi digitaalisoitinteollisuuden myynninedistäjäksi enkä yritä käännyttää ketään muuttamaan tapojaan. Jokaisella olkoon edelleenkin täysi oikeus nauttia musiikista haluamallaan tavalla. Halusinpa vain kertoa, että vanhan ja uuden teknologian rauhanomainen rinnakkaiselo ei ole utopiaa, ja että mp3-soittimen omistaminen ei sittenkään ole välttämättä merkki pilaantuneesta sielusta.